Semiotiikan historiaa

Semiotiikassa on ollut monia koulukuntia ja vaiheita, eikä aina olla yksimielisiä edes siitä, onko sen peruskäsite ‘merkki’ rakenteeltaan kaksi- vai kolmijakoinen. Euroopassa semiotiikan historian vahvimpia suuntauksia oli 1960- ja 70-luvuilla vallinnut strukturalismi. Antropologi Claude Lévi-Straussin teorioista se levisi kaikkiin ihmistieteisiin ja johti mm. liettualaisranskalaisen Algirdas Julien Greimasin (1917–1992) perustamaan ns. Pariisin kouluun. Jotkut strukturalisteista siirtyivät ns. jälkistrukturalismiin ja saavuttivat maailmanmainetta mm. Yhdysvalloissa, kuten Julia Kristeva, Roland Barthes, Jacques Derrida ja Michel Foucault. Italiassa taas semiotiikan tähdeksi kohosi Umberto Eco (s. 1932), myös romaaneillaan alkaen Ruusun nimestä.

Nykyisin voi puhua ‘uussemiotiikasta’, joka ei sitoudu mihinkään kansalliseen tai muuhun koulukuntaan, vaan käyttää vapaasti semiotiikan perinnettä nyky-yhteiskunnassa ja tieteidenvälisessä kentässä ajankohtaisten ilmiöiden selvittämiseksi. Semiotiikka on siten luonteeltaan muuntumiskykyinen tieteenala, innovatiivinen, interdisiplinäärinen ja kansainvälinen. Se on tutkijoiden kansainvälinen kieli.

Semiotiikka organisoitui alkaen 1960-luvun lopulta lähinnä unkarilais-amerikkalaisen Professori Thomas A. Sebeokin (1921–2002) ansiosta. Tällä hetkellä semiotiikan oppituoleja on ympäri maailmaa ja sitä opetetaan kaikkialla. Tärkeimpiä keskuksia ovat Euroopassa semiotiikan oppiaineet mm. Pietarin Eurooppalaisessa yliopistossa, Tarton, Vilnan, Berliinin teknisen yliopiston, Odensen, Aarhusin, Lundin, Sofian (Bulgarian Uusi yliopisto), Bolognan, Barin ja lukuisten muiden Italian, Espanjan ja Ranskan sekä Itä-Euroopan korkeakoulujen laitoksissa. Kanadassa semiotiikan keskuksia on Toronton Victoria Semiootikkoja Imatran kesäkongressissa (oik. Thomas A. Sebeok) Collegessa ja Montrealissa, latinalaisessa Amerikassa Meksikossa, Venezuelassa, Brasiliassa (erityisesti São Paulossa) ja Argentiinassa.

Suomessa semiotiikan historia palautuu mm. folkloristiikkaan, ns. Krohnien ja A. Aarnen koulukuntaan, josta sen vaikutuksia voi seurata moderniin narratologiaan eli kertomusten tutkimukseen. Suomalaisen semiotiikan taustana ovat olleet myös muut ihmistieteet antropologiasta filosofiaan, viimeisimpänä suuntauksena Eero Tarastin perustama ns. eksistentiaalisemiotiikka. Ensimmäisenä suomalaisena semiootikkona pidetään suomenruotsalaista kirjailijaa ja esseistiä Henry Parlandia (1908–1930), joka välitti mm. Venäjän formalistisen koulukunnan ajatuksia kulttuurikeskusteluumme.