|
|
Semiotiikan pääsuuntaukset
Semiotiikan kenttä näyttää loputtoman laajalta, mutta tapa, jolla se ilmiöitä tutkii on yhtenäinen ja ilmenee eksaktina metodologiana ja omana metakielenään. Semiotiikka ei ole pelkkä lähestymistapa, vaan oma tieteenalansa. Sen historia juontaa juurensa antiikin filosofiaan, josta lähtien voidaan erottaa neljä pääsuuntausta. Filosofinen merkkien tutkimus alkaa antiikin stoalaisista ajattelijoista, jatkuu kirkkoisillä keskiajalla ja edelleen John Locken kautta anglosaksisen maailman suureen semiootikkoon Charles S. Peirceen (1834–1914). Lingvistinen merkkitiede on pitänyt puhuttua ja kirjoitettua kieltä semiotiikan lähtökohtana – tämän alan klassikko oli Sveitsissä ja Ranskassa vaikuttanut Ferdinand de Saussure (1857–1913), josta ns. eurooppalainen semiotiikka on enimmäkseen lähtöisin. Empiirinen semiotiikka sai alkunsa antiikin lääketieteestä: lääkäri joka tutki taudin oireita eli merkkejä oli ‘semiootikko’. Sittemmin empiirinen tutkimus on kattanut monia alueita neuro- ja kognitiotieteistä erilaisten merkkikäytäntöjen soveltavaan tutkimukseen kuten mediatieteisiin. Viimeisin haara on balttilaisten Uexküllien perustama ‘biosemiotiikka’ joka tutkii organismien elämää suhteessa niiden ympäristöön, Umweltiin. Semiotiikan neljäs linja on kulttuurin semiotiikka, jonka merkittävin edustaja on ollut Juri Lotman ja hänen ympärilleen Tarttoon ja Moskovaan muodostunut koulukunta – se tutkii kulttuureja ‘teksteinä’ ja semiosfäärinä.
|
|
|
